No olihan se Seppo ihan valtavan komee ja ihana! Ihan tassut meinas alta lähteä.
Mutta ensin alkuun… Juoksujen alettua kävin eläinlääkärissä verikokeilla ja siellä sitten katsottiin progesteroniarvoista missä vaiheessa mun juoksu on. Ekalla kerralla sanottiin, että ei oo mitään kiirettä, eikä hätää vielä. Varattiin seuraavalle viikolle aika. Toisen verikokeen jälkeen naistyypin puhelin pirahti ja sitten toi nainen sekos! Alko juoksenteleen hervottomasti ympäri huushollia puhelin korvalla. Hälytti miestyypin ajoissa töistä kotiin, alkoi harjaan meikäläisen turkkia ja höpötti, että nyt tuli kiire.
Toisella kertaa veriarvot huusivat jo melkein juoksujen loppumista. Se tiesi sitten sitä, että lähdettiin nilkka suorana kohti Turkua ja Seppoa. Onneks Seppo oli kotona! Vein tuliaisina pienen koiranherkkupussin hänelle.
Seppohan on mua paljon vanhempi eli 8-vuotias. Mutta hyvin meillä sitten loppujen lopuks synkkas. Vierailu kesti reilun tunnin. Oon vissiin juoksujen suhteen hätänen tapaus. On kai sitten ihmistyyppien mielestä ihan fifty-fifty, että natsaako toi pentuhomma. Itselläni on vahva tunne, että kyllä pullat on uunissa. Oli se Seppo sen verran reipas selässä roikkuja. Ja pakko mainita, että taitava pusuttelija!
Kotio kun päästiin, sain hirveen hepulin. Varmaan toi jännitys jotenkin purkautui. Tapoin melkein kaikki mun pehmolelut ja pedin. Nähtäväksi jää, näänkö enää koskaan Seppoa uudelleen. Mutta jos pentuja tulee, se on varma, että ne on huippukauniita. Ja varmasti myös fiksuja ja viisaita.
Nyt sitten vartoillaan ja lenkkeillään normaaliin tapaan. Kuulemma mennään ultraan kolmen viikon päästä ja katsotaan, että onko siellä masussa ketään kotona. On tää aika touhua. Mutta sillai joku sano, että eikös se perheen perustaminen aina oo sellasta sähellystä ja ähellystä. Ninkai sitten!
Rakkaat lukijat ja seuraajat, kirjoittelen sitten ultran jälkeen oliko ketään kotona.
