Voi tätä koiran elämää. Meillä on kotona nyt puhuttu pitkän aikaa, että musta tulis äiti. Sulhasta on etsitty ja kuulemma multa kysymättä, sulhanen on nyt valittu. Se on Seppo Turusta.
En oikein ymmärrä. Mun mielestä sulhasia olis ihan tässä kylälläkin. Esimerkiksi aivan ihana Otto, musta iso labrador. Sitten naapurin pieni pörröinen Tuhto. Ehdotin myös erittäin hyvää ystävääni Huugoa, mutta peruin puheeni, kun sitten voisi hyvä ystävyys kärsiä.
On tullut hyvin selväksi, että mun mielipiteellä ei ole minkäänlaista arvoa tässä tilanteessa. Kuulemma Seppo on ihana, erittäin komea, pärjännyt kansainvälisissä näyttelyissä, muotovalio. Mutta mitäs, jos vaan meillä ei synkkaa Sepon kans? Jos näen heti takajalan asennosta, että ei hyvä. Ihmistyypit ovat aivan varmoja, että Seppo on hyvä match. Jää nähtäväksi.
Viime kesänä kävin kolmessa kauneusnäyttelyssä ja syksyllä kävin lääkärin tykönä ja mulle tehtiin silmä-, sydän- ja polvitarkastukset. Kaikki oli kunnossa. Senkin tiesin ihan itte jo valmiiks, että ei mussa mitään kremppaa ole. Nyt varrotaan H-hetkeä ja lähdetään sitten sinne Turkuun Sepon tykö. En mitään muuta toivo kuin, että toivottavasti tyyppien puheet pitävät paikkansa ja Seppo olis ihana.
Muuten tämä koko pentuajatus on mielestäni ihan jees. Jos kaikki menee hyvin ja sattuisi tulemaan tyttöpentu, se kuulemma jää meille kotiin. Eli lauma kasvaa yhdellä. Sehän tietää myös sitä, että mulla on puheiden mukaan melkoinen kesä tulossa, kun opetan pienen pennun lauman tavoille. Miestyyppi kotona miettii, että pitääkö ostaa isompi sänky… Mutta kyllä sinne vielä toinen käppänä mahtuu.
Kävin toissapäivänä trimmissä, niin oon sitten viimesen päälle nättinä, kun Sepon tapaan.
No mitäs tässä, nyt on sillai hiukan perhosia vatsassa, kun on paljon uusia asioita tiedossa. Naistyypin mielestä musta tulee maailman paras äiti pennuille. Ja varmasti saan hoitoapua liiankin kanssa noilta omilta tyypeiltä. Täällä odotetaan innolla kevättä.
Ollaan kuulolla, kerron sitten, miten meni Sepon kanssa.
