Huittislaisessa vanhassa sanonnassa lasten annetaan leikitellä, mutta arkielämä oli toista.

–Lasten elämä ei 1900-luvun alkupuolella maalaispitäjässä ollut pelkkää leikkiä – päinvastoin. Lasten odotettiin osallistuvan kodin askareisiin heti, kun kynnelle kykenivät. Työt opittiin aikuisia matkimalla ja aluksi leikin varjolla, kertoo Huittisten museon johtaja Satu Rantala.

”Äidillä oli pieni kasvimaa, josta jouduin kitkemään rikkaruohoja. Tuntui, että ne eivät lopu ollenkaan. Anni-mummo oli ahkera keräämään metsämarjoja, ja minäkin tietysti jouduin mukaan. Mikään ei auttanut, vaikka yritin keksiä monenlaista veruketta.” – Erkki Poutanen –

Huittisten museon uusi Antaa lasten leikitellä – lapsuusmuistoja Huittisista -näyttely antaakin leikkimisen lisäksi vihiä myös lasten tavoista osallistua arjen askareisiin. Näyttely jatkaa viime vuoden vaihtuvan Rakkain leluni -näyttelyn teemaa. Se keräsi Rantalan mukaan katsojia ihan hyvin, vaikka koronasulku kevätkesällä pitikin pitkään museon ovet suljettuina.

Viimevuotinen näyttely oli koottu huittislaisilta lainatuista leikkikaluista, mutta tämän vuoden näyttelyn valokuvista sekä esineistä ja vaatteista lähes kaikki ovat museon kokoelmista. Näyttelyvieras voi tutustua myös huittislaisten leikki- ja työmuistoihin, niitä on löydetty esimerkiksi Huittisten Joulu -lehdistä sekä kotiseutukirjallisuudesta.

”Tammikuussa Paavalin päivänä oli yleisenä tapana, että lähdettiin heti koulun jälkeen ’Paavalin papuun. Käytiin maataloissa: Kyssä, Kahri, Erkkilä, Praadi, Knihti, Äyhö. Niissä oli varauduttu siten, että pirtin penkillä oli papusäkki ja astia, jolla papuja laitettiin pyytäjän pussiin. Allilla oli se itse tehty sininen käsityöreppu.” – Tekla ja Juho Tuomen lasten muistoja –

Näyttelyn pystytystyössä Rantalan apuna oli Museon ystävien aktiiveja.

–Yksilötalkoita, ei koko porukkaa kerralla, Rantala korostaa.

Korona näkyy myös siinä, että alun perin osaksi näyttelyä kaavailluille tapahtumapäivälle ja työpajalle ei ole vielä lyöty lukkoon mitään päivämääriä.

Näyttelyssä käännetään ajanratasta näyttämään lasten elämää 1900-luvun alkupuolelta 1960-luvulle. Matka kulkee kohdusta rippikouluun.

Syntymän ihme -vitriinistä selviää esimerkiksi, että ennen kastemekkojen aikaa lapsi saatettiin viedä kasteelle kiedottuna äidin kihlasilkkiin.

Vaatteita näyttelyssä on paljon. Esillä on esimerkiksi pehmeästä flanellista valmistettu röijy, napavyöksi kutsuttuja napasiteita, puuvillakankainen essumekko ja villalangasta neulotut sukat, joiden suussa on napit, joihin sukkanauhat kiinnitettiin.

Pieni emäntä- ja nukkeleikkejä- vitriinissä löytyy vaikkapa minikopioita oikeista keittiövälineistä sekä pesukomuuti, pienoissohva ja miniatyyrinukkeja. Tyttöjen "vaatekaapissa" näkee esimerkiksi sen, että takavuosina aina piti olla mukana nenäliina.

–Arkinenäliinoja valmistettiin ylijäämätilkuista. Pyhäkäyttöä varten saattoi olla kauniisti kirjailtuja, ohuesta kankaasta ommeltuja nenäliinoja, Rantala tietää kertoa.

Poikien pukeutumisesta on esimerkkinä vaikkapa 1920-luvun puolivälissä käytetty merimieskaulus. Ja kyllä – nenäliinoja piti löytyä poikienkin vaatteiden taskuista.

”Talvella luistelimme urheilukentällä Mustaa miestä ja kokoonnuimme paviljongille hauskaa pitämään. Nurmekset kiinnitettiin avaimella monojen pohjiin, vain harvalla oli kaunoluistimet tai hokkarit. Minä olin se onnellinen, joka sain veikkausvoitolla ostaa oikeat beiget kaunoluistimet.” –Leena Kallio –

Näyttelyssä esiteltävä leikkiminen on muun muassa nuken hoivaamista ja hellimistä, kuutiopalapelien ja kuvadominon pelaamista ja polkuhevosella kulkua. Liikkumisen riemua näyttelyyn tuovat muun muassa varsikenkiin kiinnitetyt Nurmis-luistimet ja mahakelkka.

Näyttelyssä rippikoulu on lasten leikin päätös. Esillä on esimerkiksi yksi rippileninki.

Jutun kursiivilla merkityt sitaatit ovat näyttelyssä esillä olevia muistoja.

• leikkiminen
• Satu Rantala
• näyttely
• lapset
• museo