Tuulia Juulia possun sijaisena

Oli tarkalleen kymmenen päivää jouluaattoon, kun Tuulia sulki kirjansa ja veti peittoa korviinsa viileässä huoneessaan. Illaksi kiristynyt pakkanen oli huurtanut pihanurmen kuuraan. Muurista levisi sentään lämpöä hiljalleen huoneeseen. Isä oli lämmittänyt takan.

Juuri kun Tuulian silmät olivat painumaisillaan kiinni, kuuli hän jostain hennon naputuksen.

Tuulia räväytti silmänsä auki. Hän katseli ympärilleen ja huomasi pian huoneensa ikkunan takana liikettä. Pieni ihmismäinen hahmo hakkasi pienenpienellä nyrkillään ikkunalasia.

Hahmo viittoi Tuuliaa avaamaan. Peittoonsa kääriytyneenä tyttö avasi ikkunaa pitelevät haat ja päästi pakkasen tulvimaan huoneeseen. Samalla avauksella hyisen ilman kanssa sisälle kipitti hädin tuskin pikkuvarpaan kokoinen poika, joka oli pukeutunut pikkuruiseen harmaaseen sarkahaalariin ja punaiseen lakkiin, johon näytti olevan kirjailtu kultalangalla pieni A.

Poika näytti tontulta – ja tonttu tämä olikin.

–Tuulia Juulia Matinmikko? poika kysyi virallisella äänellä.

–Juu…, Tuulia vastasi häkeltyneenä. Hän ei lainkaan osannut odottaa tällaista vierasta.

–Erinomaista, tonttu vastasi. –Olen siis oikeassa paikassa.

Tuulia ei voinut enää peitellä hämmästystään.

–Mistä tiedät minun nimeni? Ja miten niin olet oikeassa paikassa? Ja kuka edes olet?

Tonttu elehti Tuuliaa lopettamaan kysymysten tulvan.

–Saat kyllä vastauksia, mutta meillä alkaa olla kiire.

Tämän sanottuaan tonttu otti pois lakkinsa ja kaivoi sieltä nyrkkiinsä jotain. Sitten hän avasi kätensä, puhalsi kämmeneensä, ja kimalteleva tomu pöllysi Tuulian silmille. Tytön vatsassa väänsi, päässä huimasi ja korvissa kuului äänekäs ”humps”.

Kun Tuulia hetken päästä oli toipunut, huomasi hän tuijottavansa tonttupoikaa suoraan punaposkisiin kasvoihin, jotka olivat nyt yhtä suuret kuin hänen omansakin. Nopeasti hän kuitenkin ymmärsi, ettei poika ollut kasvanut, vaan hän itse oli päinvastoin kutistunut pikkiriikkiseksi.

–Anselmi Apukäsi, tonttu. Joulupukin salaisesta palvelusta, poika esittäytyi.

–Hauska tutus…

–Jaarittelu sikseen, minulla on sinulle tehtävä. Lähdetään.

–En kai minä voi mihinkään lähteä. Sitä paitsi isä varmasti huolestuu, kun olet kutistanut minut tämän mittaiseksi, Tuulia yritti keskeyttää.

–Pitääkö paikkansa, että kolmantena päivänä lokakuuta sanoit, että teet mitä tahansa ja lupaat olla kilteistä kiltein, kunhan vain saat lahjatoiveesi?

–En nyt kyllä…

–Niin tässä lukee. Mustaa valkoisella. Lupaus on lupaus ja meillä Korvatunturilla otetaan lupaukset hyvin, hyvin vakavasti, Anselmi sanoi totisena ja tökki samalla taskustaan kaivamaansa muistilehtiötä. –Sitten mentiin, hän jatkoi tomerana.

Anselmi otti Tuuliaa kädestä ja johdatti tämän ikkunalautaa pitkin sen päässä odottavan tulitikkuaskin kokoisen reen luo.

Hetken päästä reki jo kiisi joulukuisella taivaalla ja mustan maan katoamisen yhä kauemmas pystyi erottamaan vain talojen ikkunoiden valoista, jotka muuttuivat jatkuvasti pienemmiksi ja pienemmiksi pisteiksi kaukaisuudessa.

Kohta Tuulia näki, kuinka alla kiitävä musta maa muuttui valkeaksi. Lumivaipasta päätellen oltiin matkalla pohjoiseen.

Tuulian ajantaju ehti kadota, kun hän keskittyi pitämään itsensä hereillä reen humistessa ilman halki. Lopulta se kuitenkin alkoi laskeutua metsän laitaan, jossa nököttävän riihen ikkunoista tulvi ulos lämmintä valoa.

–Perillä, Anselmi totesi, kun reki laskeutui riihen viereen.

–Voitko nyt vihdoin kertoa, mistä on oikein kysymys? Tuulia tivasi.

–Ongelman ydin on Nissen nilkassa, Anselmi sanoi viittoen samalla Tuuliaa peräänsä riiheen.

–Jaa missä?

Anselmin ilme näytti epäuskoiselta.

–Etkö muka ole koskaan kuullut meidän perinteisestä joulujuhlastamme? Se on niin kuuluisa, että siitä on tehty oikein laulukin. ”On vilinää melskettä, helinää helskettä” ja niin edes päin, Anselmi hyräili.

–Lyhyestä virsi kaunis: Tämä yksi possu on nyt siis nyrjäyttänyt nilkkansa, ja siinä kohtaa sinä astut kuvaan, hän jatkoi.

–Mitä minä muka voin tehdä? Tuulia ihmetteli.

–Tietojemme mukaan olet erinomainen tanssija. Yksi puuttuu rivistä.

Riihen sisälle oli sytytelty kynttilöitä ja lyhtyjä, ja sisällä muutama tonttu-ukko ja -akka, suurempia kuin Anselmi, hämmensi kattilaa ja ojenteli siitä isommissa ja pienemmissä kipoissa riisipuuroa riiheen kerääntyneille eläimille.

Yhdessä nurkassa karhu lapioi valtavia kämmenellisiä herkkua suuresta kiulusta. Toisella puolella rakennusta hiiri ompeli selvästi jollekin isommalle eläimelle sopivaa takkia. Sen jaloissa pyöri varmasti yli kaksikymmentä pientä poikasta.

–Tämä tulee kissalle, se piipitti Anselmin ja Tuulian kävellessä ohi.

Kaikki oli kuin suoraan sadusta. Tuuliakin sai oman puurolautasensa, ja pikkuhiljaa hän alkoi päästä juhlatunnelmaan. Hän jutteli Mustin ja Mirrin kanssa matkoista, joita hänellä oli tapana tehdä isänsä kanssa, ja paljasti pupulle kotiseutunsa parhaat pulkkamäet. Nallen kanssa hän keskusteli pitkään ja hartaasti joulutorttujen oikeasta muodosta.

Kun kaikki olivat saaneet lautasensa tyhjäksi, kaivoivat tontut jostain esille viuluja ja muita soittopelejä, ja alkoi vauhdikas tanssi ja piirileikki, jossa pienimmät olivat vaarassa jäädä alle. Nilkkansa siteeseen saanut Nisse taputti tahtia nyt jo lähes tyhjän puurosammion viereltä.

Lopulta Tuulian silmät alkoivat jo painua väkisin kiinni.

–Olisikohan aika lähteä kotiin, Anselmi virkkoi.

Eläimet tulivat hyvästelemään uutta ystäväänsä. Viimeisenä häntä halasivat Musti ja Mirri, jotka toivottivat hänelle mukavia lomamatkoja tulevaisuudessakin.

–Niin, kai sitten joskus. Mutta isä on sanonut, ettei nyt sovi oikein matkustaa mihinkään, Tuulia sanoi.

–Kuules tyttöseni, saduissa ja tarinoissa voi matkustaa ihan minne tahansa. Itselläni on tapana käpertyä uuninpankolle, kun isäntäväki jo nukkuu, ottaa hyllystä hyvä kirja ja matkustaa vaikkapa Ranskaan, Lappiin tai Narniaan, Mirri sanoi.

Kotimatkasta Tuulia ei juuri mitään muistanut. Reessä hänen silmänsä painuivat hiljalleen kiinni, ja raukeus valtasi koko tytön.

Tuulian uni suli aamuiseen usvaan. Leikin äänet kaikuivat vielä hänen korvissaan, mutta häly muuttui koko ajan kaukaisemmaksi. Ja kuten niin usein herätessämme, alkoivat muistot metsän juhlasta hämärtyä, ja jäljelle jäi vain sydämeen pesiytynyt ilo.

Tuulia hymyili, veti peiton päältään ja jäi sitten tuijottamaan sänkynsä jalkopäähän suu ammollaan.

Hänen pikkuvarpaansa oli puettu pieneen punaiseen tonttulakkiin, jota koristi kultalangalla kirjailtu T.

• joulu
• joulusatu
• tonttu

Kommentoi